Now you’re praying that you’re walking away

Eka työviikko oli raskas. Ihan helvetin raskas. Se oli pelottavaa, miten rikki olin. Parina päivänä itkin, kun mikään ei mennyt putkeen. Pidättelin itkua ensin töissä ja kotona vollotin ihan jumalattomasti.

Mun pitäis olla onnellinen. Mulla on työ. Saan rahaa. Miksen mä sitten ole? Miksi mä toivon, että saisin potkut? Miksi en osaa olla tyytyväinen? Miksi stressaan kaikesta?

Tiistainakaan en töissä syönyt muuta kuin pari pastillia. Loppuviikolla kuitenkin tajusin, että emmä jaksa muuten. Pakko syödä jotain, koska väsymys, vitutus + nälkä = katastrofi. Ei muuten, mutta töissä tunteet näköjään voimistuu.

Paskasta siis menny kaikin puolin. Syömiset menny vähän niin ja näin ja liikuntaa vähän. Pitäis oppia tasapainoilemaan työn ja vapaa-aijan välillä, että töiden jälkeen jaksais liikkuakin, eikä vain maata.

Mua ahdistaa edelleen. Koskaan ei näköjään ole hyvin.

btwe, Jei, jo toinen lukija! :)